Rämäpään Porsche vaihtui sydänpukuun - Auttamisesta Arkea -perustajan tarina
31. tammikuuta 2023
Köyhissä oloissa kasvanut Ville Mäkilä toteutti unelmansa rikastumisesta. Keski-iän kynnyksellä rahan perässä juoksijasta kuoriutui hyväntekijä, näin kirjoittaa toimittaja Tomi Kangasniemi.
Artikkeli päätyi jopa 20:een eri lehteen Keski-suomalaisesta, Etelä-Suomen sanomiin ja Karjalaiseen 30.1.2023. Linkkejä lehtiin on on monissa paikoissa, mutta ne ovat maksumuurin takana. Osa lehdistä vapauttaa tarinan kuukauden kuluttua ilmaisjakeluun. Linkit löytyvät tämän kirjoituksen lopusta. Koitetaanpa kuitenkin kirjoittaa toimittajan artikkelin ydinsisältö auki, mutta tietysti siten, että tekijänoikeuksia ei rikota, eli artikkeli ei ole täysin sama. Ideasta saa kuitenkin kiinni. Lisäksi haluamme korjata väärinymmärryksen, joka otsikoihin eksyi - Ville ei nimittäin rikastunut yrityskaupan johdosta vaikka tuohon aikaan helpotuksen raha-asioihinsa saikin. Tällä hetkellä aivan kaikki varat, kotia ja autoa myöten on laitettu auttamistyöhön ja tämän palvelun kehittämiseen. Antoisia lukuhetkiä!
Raha helpottaisi elämää
Näin ajattelin seistessäni isäni kanssa ruoka-apujonossa.
Eleltiin 1990-luvun alkua, ja isäni oli menettänyt laman myötä työnsä. Ruoka-apu tuli tutuksi, valitettavasti. Turun Suomalainen Yhteiskoulu oli vain korttelin päässä. Joku koulukaveri olisi saattanut nähdä minut jonossa.
Olin asunut pienestä asti isän kanssa ja ajattelin, että ei minun täällä kuulu seistä ja pelätä, että joku tuttu näkee. Minä ja myös isäni olemme tilanteeseen täysin syyttömiä.
Mieleeni iskostuikin jo teinivuosina ajatus elämästä, jossa rahasta ei tarvitse huolehtia. Raha toisi jopa onnea. Sillä voisin hankkia mitä tarvitsen, esimerkiksi unelmoimani Porschen, jonka ulkomuotoa ihailin jo pienestä asti.
25 vuotta myöhemmin tilanne oli erilainen, rahaa oli ansaittu, sillä olin myynyt perustamani digimarkkinointiin keskittyvän yritykseni Vilperi Digimediat Oy:n Fonectalle. Porschen olin ehtinyt hankkia jo aiemmin, sillä edellisessä työssäni Keltaisten sivujen puhelinmyyjänä tienestit olivat todella hyvät. Vuositulo parhaimmillaan noin 85 000 euroa, ja tämä siis puhelinmyynnillä!
Kun sain yrityskaupan rahat pankkitilille, oli maailmani romahtaa, sillä ymmärsin heti, että olen kuin koira, joka on juossut luun perässä, jonka kiinni saatuani huomaankin olevan ontto. Oli kuitenkin hienoa, että peruselämä oli turvattu hetkeksi. Pohdin, että jos lapset tarvitsevat uudet harrastusvälineet tai pesukone hajoaa, niin minun ei tarvitse erikseen säästää sitä varten.
Nyt minun piti olla onnellinen, sillä tavoite oli saavutettu. Enemmän tunsin kuitenkin sisäistä tyhjyyttä. Elämä oli ollut pitkään päämäärätietoista rahan tavoittelua ja sellaiseen maailmaan olin kasvanut.
Yrityskaupan jälkeen matkustelin muutaman vuoden ja päädyin pariksi talveksi lappiin mökkiin, jossa oli sähköä, muttei juoksevaa vettä. Oli aikaa pysähtyä ja miettiä elämän arvoja uudelleen. Mietin, mitä elämältäni haluan. Kaikkea oli mahdollista katsoa avoimin silmin, kun ei ollut painetta herätä aamuksi töihin.
Kutsun elämänvaihettani eksistentialistiseksi kriisiksi. Iltaisin takkatulen ääressä selasin nettiä ja havahduin miten media tulvi huonoja uutisia. Usein uutisten takana oli sama juurisyy - ahneus. Kaiken takana oli malli, että rahaa pitää takoa ja yhtiöiden pitää tuotaa voittoa. Tämähän on osakeyhtiölaissa määrätty!
Ymmärsin, että merkittävä osa yhteiskunnan ongelmista johtuu siitä, että yritykset haluavat maksimoida voittonsa. Sen tehdäkseen, mennään sieltä mistä aita on matalin. Tämä pätee esimerkiksi ilmastonmuutoksen kohdalla. Ihmisiä tai luontoa ei tässä mallissa todellakaan kohdella parhaalla mahdollisella tavalla. Mietin, että kuinka me ihmiset voimme toimia näin lyhytnäköisesti.
Pikkuhiljaa kypsyi ajatus, että haluan tehdä jotain, jolla on aitoa merkitystä. Lukuisten eri mallinnusten jälkeen löysin mallin, joka toimii poikkeuksellisen vastuullisesti. Rahan tekeminen ei saanut olla ainut pointti, vaan piti kehittää vastuullinen liiketoimintamalli - sellainen, joka tuottaa aitoa lisäarvoa ympärilleen, mutta se on oltava myös kannattava.
Se oli haasteellinen työ, sillä ensimmäinen hieno idea jouduttiin kuoppaamaan viime syksynä, vaikka kuinka halusinkin sen onnistuvan. Tuolloisen palvelun kehittämisen yhteydessä olimme kuitenkin kehittäneet palvelun kylkeen mallin, josta tuli sittemmin toimintamme ydin. Syntyi Auttamisesta Arkea -lahjoituspalvelu. Ideana on tuoda hyväntekeväisyysjärjestöt yhteen ja kerätä varoja auttamistyöhön.
Palvelun avulla yritysten tekemät lahjoitukset pilkotaan pienempiin osiin ja annetaan yritysten asiakkaille mahdollisuus valita henkilökohtainen avustuskohde. Asiakkaidemme palautteen mukaan on paljon fiksumpaa antaa esimerkiksi sadalle asiakkaalle 10 euron arvoinen lahjoitusseteli kuin yrityksen itse päättää yksi kohde johon tuhat euroa lahjoitetaan. Yhden lahjoituksen sijaan saadaan sadalle asiakkaalle hyvä mieli ja näin yritys vaikuttaa asiakkaiden mielikuviin tarjoamalla ainutlaatuisen asiakaskokemus.
Hyvä nimikin oli keksitty, mutta haasteena oli, että nimi oli jo varattu. Tarvitsin nettiosoitteen, jonka Kirkkopalvelut ry omisti. Sain sovittua tapaamisen heidän kanssaan, sillä olin kirjoittanut heille todella herättävän mailin. Mietin miten saan heidän huomionsa, sillä ensivaikutelma tehdään vain kerran.
Tilasin sydänpuvun. Puvussa kulkeminen jännitti, sillä näin miten Helsingissä autosta noustessa kaikki katsoivat minua. En voinut muuta kuin laittaa aurinkolasit silmille ja kävellä parkkipaikalta tapaamaan Kirkkopalveluiden johtajia. Muutamassa tunnissa saatiin sovittua, että hanke etenee. Tarinassani avautui uusi lehti.
Viime vuodet olen pohtinut elämääni monella tavalla ja tässä vaiheessa henkisyys alkoi kiinnostamaan. Mietin, miksi elämäni on ollut jatkuvaa riskien ottamista.
Olin jo nuorena rämäpää. Olin 15-vuotias, kun benjihyppy tuli Suomeen. Sitä piti päästä heti kokeilemaan ja vielä kesken rippileirin. Halusin niin paljon hyppäämään, että sepitin papille tarinan laskuvarjohypyn SM-kisoista. Tiesin, että benji-hyppyyn hän ei olisi minua päästänyt. Jälkikäteen kadutti ja tunnustin valehdelleeni
Rippikoulun jälkeen kuitenkin ilmoittauduin laskuvarjohyppykurssille, josta kehkeytyikin ensirakkauteni. Aluksi lentokoneesta hyppiminen toi adrenaliiniryöpyn ja hyvän olon tunteen. En malttanut pysyä poissa hyppykerholta. Olin siellä kaiken, aivan kaiken vapaa-aikani. Kun hyppyjä oli takana toistatuhatta, olo muuttui.
Välillä oli fiilis kuin olisin käynyt maitokaupassa.
Harrastuksissa ehti sattua ja tapahtua. Lainelautaillessani Portugalissa olin vähällä hukkua. En malttanut pysyä pienissä aalloissa kuin yhden päivän, sillä katselin jo useamman metrin aaltoja ja mietin, että tuonne minä menen. Kun ensimmäinen lapsi syntyi, olin jo aloittanut base-hyppäämisen. Lajissa hypätään esimerkiksi rakennusta katoilta, vuorilta, silloilta ja antennimastoista base-varjon kanssa.
“Puolisoni odotti toista lasta, ja minä olin base-hyppy reissulla Kroatiassa. Soitin kotiini puolisolleni, että kantaluu on hypyn jäljiltä pirstaloitunut.”
En pystynyt liikkumaan. SOS International haki minut ja sain erityiskohtelua. Makasin paareilla Finnairin koneessa oma sairaanhoitaja mukana. Tästä vielä selvisin säikähdyksellä, mutta kiinnostus extreme-lajeihin istui lujassa.
Muutamaa vuotta Kroatian onnettomuutta myöhemmin hyppäsin Kuusiston televisiomastosta, hyppy meni reisille, sillä roikuin harusvaijereissa varjo solmussa. Kuin ihmeen kaupalla varjo ei tippunut alas. Seuraavana päivä hypystä uutisoitiin kaikkialla medioissa.
Selvisin, ja päätin, etten enää hyppää kuin vuorilta, jotka ovat korkeita ja turvallisempia. Haluan nähdä lasteni kasvavan. Jälkikäteen ajattelen, että on todella itsekästä laittaa itsensä alttiiksi tällaisille riskeille. Jos jotain tapahtuu, niin lapsilla ei ole enää isää.
Edelleenkin ihmettelen, miten olen vielä hengissä kaikkien näiden ja lukuisten muiden onnettomuuksien jälkeen.
Ne eivät missään tapauksessa enää sovi tämän päivän ajatusmaailmaani. Samoja fiiliksiä ja ja ilonaiheita saan paljon pienemmällä. Tuohon aikaan se oli adrenaliinin metsästystä, josta tuli valtava euforia. En silti ajattele, että näitä lajeja ei muiden pitäisi harrastaa, sillä tiedän mitä ne parhaimmillaan antavat. Kyseessä itselläni ei ollut kuoleman uhittelu vaan enemmänkin elämisen riemu, joka oli huumaavaa.
Nämä kokemukset olivat pakollisia. Ilman niitä hän en olisi kokenut niin vahvaa herätystä nykyiseen maailmanmenoon, ilman niitä katuisin tänä päivänä elämätöntä elämääni.
Ne piti nähdä ja kokea, samalla tavalla Porsche oli haave, jonka sain toteutettua. Näiden ja muiden vaikeiden elämänkokemusteni summana minusta tuli se kuka nyt olen.
Nykyisin ajattelen, että haluan tehdä merkityksellistä työtä, muiden hyväksi. Tämä on minun missioni. Nyt voin antaa jotain takaisin yhteiskunnalle ja ihmisille.
Tänä päivänä olen todella onnellinen ja kiitollinen juuri näin. Työni ratkaisee aidosti ongelmia ja on tärkeä osa yhteiskunnan kehitystä. Teen sitä sydämestäni, ja siitä tulee tosi hyvä fiilis. Tällaista en nuorena ymmärtänyt.
Tunnen myös surua maan tilanteesta, jossa leipäjonot eivät tunnu omista nuoruusvuosistani lyhentyneen. Kolmasosa on leipäjonoissa on eläkeläisiä. He ovat niitä, jotka ovat tehneet työnsä Suomessa ja maksaneet tänne veronsa. On äärettömän surullista nähdä heitä siellä.
Leipäjonossa on myös paljon nuoria. Minua huolestuttaa myös nuorten räjähdysmäisesti kasvaneet mielenterveysongelmat. Korona on kurittanut nuorten elämää, ja nuorten auttaviin puhelimiin on valtavat jonot. Tällä on pitkät vaikutukset tulevaisuuteen. Näiden nuorten pitäisi olla kohta työelämässä, mutta haasteelliselta näyttää.
Järjestöt ovat lähteneet hyvin mukaan palveluun, ja lahjoituskohteita on kertynyt jo satoja. Yrityksiä on mukana jo useampia, mutta lisää kaivataan yhä. Minussa on sellainen huono ja hyvä puoli, että kun saan jotain päähäni, menen läpi vaikka harmaan kiven. Minä uskon, minä niin uskon, että vuori siirtyy ja auttamisesta tulee arkea kaikissa yrityksissä. Jonain päivänä sydänpukukin tuntuu jo ihan arkivaatteelta.
Linkkejä uutisartikkeleihin
Linkkejä uutisartikkeleihin, jotka ovat maksumuurin takana
Tilaa uutiskirjeemme